Laiska ja saamatonko?

Nyt on pakko myöntää, että otsikko kuvastaa ainakin viimeaikaista panostani tähän blogiin. En vaan saa aikaseksi, kun ennemmin teen jotakin muuta eli siis neulon puikot suihkien... Edellisessä postauksessa vilahtanut lampunvarjostin on jo katossa, värinvaihtoonhan se joutui. Isäntä ei innostunut langan hempeän persikkaisesta sävystä, eikä alunperin lampulle miettimäni paikkakaan kelvannut. On noi miehet niin vaikeita. ;D

Vaikkakin täällä on ollut hiljaista, se ei suinkaan tarkoita etten mitään olisi saanut aikaiseksi. On suihkittu huivi, vauvanpeitto, pipo, nukkekodin mattoja ja peitto, puolitoista sukkaa ja ponchokauluria. Ainiin ja se varjostin. Ainut mistä on kuva on poikasen pipo. Ahkerasti olen siis kuvaillut. :D

Ohje TÄÄLTÄ, lankana seiskaveikka.

 Avattinpa me jo pyöräilykausikin, sillä toisin kuin ylläoleva kuva antaa ymmärtää ei täälläpäin ole lunta lainkaan enää teillä. Kolmipyörä on jo lähestulkoon perintökalleus, samalla ajokilla on isäntäkin parikymmentä vuotta sitten kurvaillut pitkin pihateitä. Ajan hammas oli hiukan nakertanut ajokin komeaa ulkomuotoa, joten miehän suhautin siihen syksyllä uuden maalipinnan! Nyt kelpaa Leonkin kurvailla läpi lätäköiden :)

Pyörä ennen.

Melkein sata.

Isännän lomaillessa mie keskityin käsityösaralla tällä kertaa virkkaamiseen, ja koko poppoo tehtiin vaan kivoja asioita ilman sen suurempia suunnitelmia. Ulkoiltiin, sukuloitiin ja oltiin vaan kotona, pidettiin lettukestit ja leffailta sekä saatiin isännän kanssa loman aikana yksi vapaailtakin, kiitos oman äitini. Nyt on taas virtaa millä jaksaa, josko seuraavaksi saataisiin lapsivapaata allekirjoittaneen vanhenemisen kunniaksi. ;)

Nyt voin kyllä rehellisesti todeta, että neulominen on todellakin miun juttu. Virkkaaminen, varsinkin tuollaisen torkkupeiton väsääminen kuusikulmiopaloista, alkoi turhauttaa jo ensimmäisten kahdenkymmenen jälkeen. Peitto on Leolle sopivan kokoinen, sängyn päiväpeitoksi sopiva. Pinnasängyn. Eli ei todellakaan mikään järin suuri. Siltikin se nieli hilkkua vajaa sata palaa sekä melkoisen kasan lankoja, jouduin tekemään täydennysostojakin jopa. Onneksi löysin netin syövereistä vinkin, jossa neuvottiin yhdistämään palaset virkkaamalla sitä mukaa kun niitä tekee. Jos olisin joutunut ompelemaan kaikki melkein sata palasta yhteen ei tuolla lapsukaisella olisi ensi joulunakaan omaa värikästä torkkupeittoa.

Virkkausta kohtaan tuntemastani turhautumisesta huolimatta aloitin jo seuraavaa operaatiota. Isäntä kyllä ilmoitti että on liian tyttömäinen väri, katotaan joudunko purkuhommiin... 

Pilvenreunalla vol. 2.

Toinen pilvenreuna on ollut valmiina jo jokusen viikon, mutten ole saanut vauhtivintiöstä takin kera kuvaa joka ei olisi pelkkää puuroa. Onneksi melkein naapurissa asuu näppärä kameratoveri, ja vauhdikas lapsikin saatiin paikoilleen kun odotettiin isiä ikkunassa. 

Samasta seiskaveikasta edelleen, pienellä hienosäädöllä ja oikeankokoisilla puikoilla saatiin meidänkin sirppanalle sopiva villatakki. Mieli tekisi huitaista itselleenkin, mutta emmin vielä. Kait se ensi talveksi ehtisi valmiiksi?

Muhkea palmikkopipo.

Syksystä asti olen haaveillut omasta palmikkopiposta. Lankavalintaa piti miettiä kun villaiset langat kuten seiskaveikka kutittavat päänahkaa, enkä halunnut tehdä muovipipoa. Neulaisin pipon Novitan Kelosta kutosen puikoille, malli omasta päästä. Tähän taisi mennä yksi ilta, käy siis hyvin vaikkapa viime hetken lahjaneulomukseksi.  Eikä muuten kutita päätä, vaikkakin on ihanan pehmoinen ja lämmin!

Kuva ei nyt anna oikeutta pipolle, mutta korkeutta on sen verran että alle saa nutturankin piiloon pilaamatta sitä. Tupsu on jättimäinen ja keikkuu puolelta toiselle kävellessä, mutta eihän se haittaa? :)

 Jos jotakuta kiinnostaa tehdä samanlainen voin koettaa ohjetta väkertää. Melko simppelihän tuo on, mutta neulekaavio voisi olla paikallaan sanallisen selityksen sijaan... Kiinnostuneita? :)

Pieleen mennyt pilvenreuna.

Siitä tuli auttamattoman iso Leolle. Asiasta turhautuneena villatakki asui meidän porraskaiteella useamman viikon, kunnes keksin kiikuttaa sen kummitytölle. Nelivuotiaalle kelpasi, ja oli aivan passelin kokoinenkin! 

Opinpahan noudattamaan ohjeden puikkosuosituksia, ehkä. Koepalojen neulontaan ei aio alistua.

Leolle sopiva villatakki saatiin pois puikoilta viikonloppuna, vielä kun tuon vauhtiriiviön saisi kuvaan niin, että siitä takistakn saa selvää. Pilvenreunalla-takki itsellenikin kummittelee jo mielessä, kiitos Tiinan villatakin. Ohjeita takkeihin saa edelleen Kerästä.

Ja muuten, sain äidiltä kamalan säkin ohutta, luonnonvaaleaa puuvaillalankaa. Mitä siitä voi tehdä? Muuta kuin virkatun päiväpeiton? Ajatus siitäkin houkuttelisi, mutta isäntä jo kielsi kun varovasti ehdottelin tekeväni sellaisen, hän ei kuulema jaksa katsoa ja kuunnella kolmea vuotta kun kiroilen sen kanssa. Reilu peli. :D

Rakkaussukat!

Ihanan Tiinan ihanalla ohjeella. Piparikuviosukat, näitä ei muuten tehty kuin pari iltaa! Ohje on lapsen sukkiin, mutta miepä vähän muokkailin sitä ja sain omiin koipiini sopivat sukat. Hemtexin villalangasta.

 Lämpöiset ja lutuiset, uudet lempparit. <3

Taitaa olla muuten toiset kirjoneulesukat ikinä, ensimmäiset tein rättikässässä ala-asteella. Kuviona oli sydän jalkapöydässä, ja tuli muuten niin tiukka että taisi lähteä lahjoituksena jollekin pienelle serkulle. Kammohan kirjoneuleesta jäi, mutta jospa se tästä. Yksi villatakki olisi valmiina, toinen tuloillaan, piparisia nekin.

Muutenkin on ruvennut entisestään tuo mustavalkokeltaisuus iskemään omaan värisilmään, ja nyt kevään tullen myös mieltymys turkoosi, persikka, oranssi ja vaaleanpunainen nostaa päätään. Mie en kuulema pienenäkään tykännyt vaaleanpunaisesta, mistähän nyt tuulee? Eipä kyseistä väriä uskalla tänne ukkovaltaan ainakaan sisustukseen tökkiä, ja omaan vaatekaappiin se tuntuu oudolta. Makustellaan, makustellaan. :)

Keppihepo.

Kuva täältä.

Joulupukki toi meidän Leolle tälläisen keppiheposen, jonka melkein-naapurintäti Elina oli omin pikkukätösin tehnyt. Ihana se on, äiti ainakin tykkää! On se saajalleenkin mieluinen, kovasti sillä lakaistaan kissoja ;) Heposen synnystä pääset lukemaan enemmän Nöpönuukasta.

Lumisotasilla.

Uskomatonta miten puolitoistavuotias voikin ymmärtää lumen perimmäisen tarkoituksen, lumipesut. Erään kerran äiti ja isi antoivat tädille oikein kunnon lumilinkoukset, ja sen jälkeen Leo onkin antanut tilaisuuden tullessa kaikille lumipesuja. Hän ottaa rukkaseen lunta, juoksee kohteen luo ja viskaa lumet pilvenä housuille tai takille räkättäen jo tullessaan riemusta. 

Muutama viikko sitten isi kaivoikin Leolle lumijuoksuhaudan , minne voi piiloutua hyökkäyksiltä. Sinne on myös kotiintullessa hyvä juosta piiloon äitiä ja isiä, kun ei haluttaisi lähteä sisään. 

Päässä pikkumiehellä on jo syksyllä virkattu spiraalipipo, kaksinkertaista seiskaveikkaa. 

EDIT. Ja jättäkäähän niitä kommenttejakin hei ihmiset, mie tiedän että siellä joku lukee näitä sepustuksia. :)

And that's who I am.

  

http://andthatswhoiam.tumblr.com/

Tiipii.

Tiedättekö sen tunteen kun aivoissa pyörii aivan liikaa ideoita, jotka haluaisi kaikki toteuttaa heti? Mieli halajaisi hetimiten tekemään tilkkupeittoa, ihanuuslangasta kaulaliinaa, pojalle villatakkia, itselleni villasukkia, vähän täytettä seinille... Kun vaan tietäisi mistä aloittaa! 

Tänään on ollut aikaa hautoa ideoita, sillä ollaan oltu ihan vaan kotosalla, koko perhe. Leikitty on senkin edestä, mitä ei aina viikolla ehdi porukalla. Joulupukin kontista paljastunut tiipii toimi aluksi kissojen huvimajana, kunnes Leokin tajusi ettei se ole vain koriste. Siellä maltetaan tutkia muita leluja, lekotella tyynyllä tai säisätellään oviaukosta. Oma maja keskellä olohuonetta, mahtavuutta. Äitikin tykkää kun tiipiin voi illalla vaan kiskasta kasaan ja laittaa nurkkaan odottamaan. Tarpeen tullen se on myös yhtä helppo koota. Ohje on napattu Kotivinkin nettisivuilta, täältä.