Loppiainen.

 

Kotikotona loppiaisperinteeseen kuului joulun poiskorjuun lisäksi piparimökin särkijäiset. Muistan, kuinka meitä oli pienenä aina älytön liuta suvun mukuloita taistelemassa kattopaloista, joissa oli parhaat karkit. Leo sai onnekkaana tuhota piparimetsän yksin, ilman että kukaan tulee osingoille. Paitsi tietenkin äiti ja isi.

Arki saapuu.

Tulihan se arki sieltä. Pitkät, pitkät pyhät saatiinkin viettää, enkä kyllä sinä aikana tehnyt kuin pakolliset kotihommat, lähinnä siis ristiretkiä tiskivuoren selättämiseksi. Pyykkiä en pessyt joulunaluspäivistä eiliseen kertaakaan, ja sen kyllä tunsi nahoissaan eilen ja tänään urakoidessa. Ruokakin on ollut jotain helppoa ja nopeeta, en todellakaan ole istunut tuntikausia hellan ääressä. Oli parempaakin tekemistä, nimittäin yhdessä touhuilu.

Maanantaina arki alkaakin ihan tosissaan, kun tuo siippanen palaa koulunpenkille. Saattaa tuntua sekä äidistä että pojasta päivä pitkältä, isin kotona oloon ehti tottua melkoisen hyvin kuukaudessa... Eiköhän siitäkin selvitä, toivottavasti olis vaan ulkoilukelit ettei tarvi sisällä kykkiä. Jouluna saatiin sitäkin tehdä ihan tarpeeksi, kun kuumeiltin molemmat monta päivää. Ainoastaan isimies selvisi ihmeellisen vastutuskykynsä ansiosta terveenä. Kiukuteltiin Leon kanssa kuulema molemmat vuorotellen niin, että meinasi korvat sauhuta. Siis mekö muka kiukuteltas? Millähän temperamentillä?

Leo taitaa olla kyllä perinyt tuon nopeasti syttyvän temperamentin äidiltään. Orastava uhmaikä on aika nannaa kun siihen on yhdistää nopeasti syttyvän luonteen, yhtä nopeasti syttyvän äidin ja harjoitteluasteella olevan sanallisen kommunikoinnin. Viimeksi eilen mietittiin isimiehen kanssa että missä on vika, kun Leo osoitteli hoitokissan kantokoppaa, sanoi sen olevan jumissa ja kiskoi kopan ovea. Se ei vaan ollut hyvä auki eikä kiinni, vaan sitä kiskottiin kaamean huudon siivittämänä kymmenisen minuuttia. Vihdoin ymmärrettiin kääntää se koppa kyljelleen, jolloin ovi aukesi kuin uunin luukku. Sehän kelpasi pikkumiehelle. Mietin hetken että mistä näin, kunnes tajusin ettämehän käytiin melkein naapurissa katsomassa päivällä pupuja, joiden häkin ovi aukeaa samalla tavalla. Pienestä se on näköjään kiinni tuo ihmislapsen onni :D

Malttaa tuo lapsukainen vielä kaikelta touhuamiselta köllähtää viereenkin makoilemaan. Leon ensimmäinen itse kehittämä leikki on itseasiassa vauvaleikki. Leo tulee ottamaan sormesta kiinni, toteaa "vauvva" ja osoittaa meidän makkaria. Silloin pitää mennä hänen kanssaan makoilemaan sängylle, ja on muuten melkoisen tarkkaa että äitvauva, isivauva ja Leovauva on oikeilla paikoillaan, Leo tietenkin keskellä!

Happy New Year!

Tää kuva on selitys siihen, miksen mie yleensä laita tänne blogiin kuvia koko perheestä yhdessä. Ne ei vaan onnistu. Käytiin alkuillasta katsomassa kaupungin ilotulistus lapsille, oli Leosta aika vaikuttavaa. Toinen oli melkosen hellyyttävä: vilkutti raketeille sanoen "heihei" ja ihmetteli pauketta hokien "paam paam". Loppuilta menikin ennen nukkumaanmenoa ikkunassa isin kanssa raketteja ihaillen. :)

Meillä on pienimies jo unilla, ja juhlitaan isimiehen kanssa uutta vuotta ihan kahden. Saunassa käytiin jo, nyt on valmistumassa herkkutortillat, ja alotellaan leffan tuijottelu pikapuoliin.

Ajattelin vaan tulla toivottamaan hyvää uutta vuotta pikaisesti. Olkaa varovaisia rakettien kanssa ja pitäkää huolta kavereista. 

2012

Viime vuonna tähän aikaan olin paljon onnettomampi kuin tällä hetkellä.

Mies oli intissä, lomista ei koskaan tiennyt, mie valvoin räkätautisen vauvan kanssa kotona öitä. Mies kun toi uudet inttipoikataudit aina lomille tullessaan, mie tein noitatemppuja alkuviikon että sain Leon terveemmäksi ja viikonloppuna koko sykli lähti alusta. Ajattelin inttileskeyteni olevan vasta puolivälissä, ja sen jäljelläolevan puolivuotisen ajattelukin tuntui jo loputtomalta. Leo oli kuumeessa viime vuodenvaihteessa, ja yöllä päädyttiin lähtemään päivystykseen pienen olon huonontuessa niin paljon.

Tammikuussa tiputtiin tietämättömyyteen. Mies kotiutettiin intistä murtuman takia, mie olin vielä äitiyslomalla eikä miehellä tietenkään ollut opiskelupaikkaa, intinhän piti loppua vasta heinäkuussa. Mietintämyssyä päässä haudottuamme Mies lähtikin vanhainkotiin työkokeiluun. Maaliskuussa haki ja pääsi lähihoitajakoulutukseen, joka jatkuu aina toukokuulle 2014.

Alkuvuosi opeteltiin olemaan perhe, ja mie opettelin uusia tapoja toimia Leon kanssa. Olin kuitenkin puoli vuotta tehnyt asiat miun tavalla ja miun rytmillä, ja ykskaks niihin piti sisällyttää toinen aikuinen. Yhdistää kaksi erilaista toimintatapaa, muokata tavat uudestaan. Kaikki tämä kahden opettelevan aikuisen ollessa aikamoisen stressin alla. Välillä teki jo mieli luovuttaa, muta eipäs luovutettu. Siitä kiitos kuuluu eräälle ihanalle herrasmiehelle, joka valoi järkeä ja avasi Miehen mahdollisia tuntemuksia armeijan keskenloppumisen jälkeen. Oikeassahan se oli, kun on Miehen kanssa myöhemmin purettu sitä tiukinta aikaa. Kiitos <3

Olin myös melko yksinäinen viime vunna tähän aikaan. Kaikki kaverit olivat joko armeijassa tai opiskelemassa muualla, ja mie olin täällä tuppukylässä vauvan kanssa. Vaikkakin moni tuli viikonlopuiksi kotiin, olivat viikot niiden välissä jär-kyt-tä-vän pitkän tuntuisia. Nyt moni edelleen opiskelee muualla, jokunen on muuttanut takaisin kotiseudulle (itseasiassa melkein naapuriin!), mutta ehditään silti nähdä usein. Se on parasta.

Keväällä ja kesällä oltiin ulkona ja/tai liikenteessä melkein kaikki päivät, se oli ihanaa. Senkus avasi takaoven   antoi Leon könytä kynnyksen yli ja painui itse perässä. Käytiin myös kolmissa häissä, kotieläinmetsässä pariinkin otteeseen. Leo täytti juhannuksena vuoden.

Syksyllä ulkoiltiin lisää, tehtiin erilaisia retkiä ja oltiin vaan. Tehtiin myös päätöksiä ja suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Alkutalvi on ollut väsyttävä. Jatkuvasti on pimeää eikä päivänvalon aikana ehdi oikein mitään. On pulkkailtu, ihmetelty lunta, perheen miesväki on tehnyt kvaakkuretkiä lähimetsiin kun mie tein joululahjoja ja kotitouhuja. Joulukuun aikana tein ihan järkyn määrän lahjoja läheisille. Miten mie edes ehdin? 

Tämän vuoden aikana on kiristelty hammasta, naurettu, itketty ja oltu onnellisia. Riidelty ei ihme kyllä olla pientä suukopua enempää. On istuttu iltaa erinäisillä kokoonpanoilla ympäri vuotta, grillattu, nautittu, rakastettu. Siltikin mie toivon että uusi vuosi tuo mukanaan vielä enemmän, mutta eikös kaikki? ;)

Eväsretkellä.

Puoli vuosikymmentä.

Tämän näköisistä teineistä se kaikki lähti. 

Tänään tulee täyteen viisi vuotta yhteiseloa miehen kera, ja kun rupesin selailemaan kuvia yhteisiltä vuosilta ei voi muuta todeta kuin että oltiinpa myö oikeesti aika nuoria! Omista mielistämme taidettiin olla kovinkin aikuisia niihin aikoihin, kuten myös kuolemattomia ja voittamattomia.

Muistan vieläkin, kuinka riemuissani olin viisi vuotta sitten tänä päivänä. Tiesin, että mies tulisi illalla kotipaikkakunnalleni, ja jännitin sitä kovasti sillä olin muutamaa päivää aiemmin paljastanut puhelimitse että olen ihastunut häneen, olin ollutkin jo pidemmän aikaa. Jo puhelimessa minulle selvisi, että niin hänkin minuun salaa. Olimme molemmat vuorotellen tahoillamme seurustelleet aiemmin, joten kumpikaan ei ollut kehdannut tunnustaa tunteitaan. Sen sijaan vietimme paljon aikaa yhdessä, olimme parhaita kavereita. Viisi vuotta sitten kaikki kuitenkin muuttui, parempaan. 

Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka välillä onkin ollut todella vaikeita aikoja. Alaikäisenä kaukosuhde miehen asuessa 200km päässä, myöhemmin opiskelijoiden rahahuolet, yllätysraskaus, mies intissä ja minä kotona vauvan kanssa... Kaikesta ollaan kuitenkin selvitty ja toivottavasti selvitään jatkossakin. 

Kiitos rakas kaikista vuosista, toivotaan monia lisää <3

Syksyistä.

Lauantaina oli niin ihanan syksyinen sää, että lähdettiin koko porukka jo aamuyhdeksän aikaan kävelylenkille. Kyllä kannatti, oli ihanan kirpsakkaa ja raikasta, mutta aurinko vielä lämmitti suloisesti. Itseasiassa niinkin hyvin että allekirjoittanut huomasi hiukan ylipukeutuneensa kaikkine kaulahuiveineen ja pipoineen... No tälläisiin iloisiin syysmuistoihin on hyvä palata näinä tihkusadepäivinä.

Leo ja sen isi

Ilmojen viilennyttyä miutakin puraisi neulontakärpänen, ja syksyn ensimmäiset aikaansaannokset tuli tehtyä     -yllätys yllätys- Leolle. Palmikkovillapaita yhteensointuvine pipoineen ei ollutkaan ihan niin piakinen projekti kuin mie päässäni taas luulin, mutta reilu viikon iltaväkertelyillä sain molemmat valmiiksi. Paita on mielestäni juuri sen näköinen että se päällä kuuluisi pomppia lehtikasoissa ja juoksennella ruskan saavuttamassa puutarhassa, ja talvella taas istuskella takkatulen äärellä kaakaomukin kera.

Isohan tuo paita vielä on, toisaalta parempi niin, niin menee ehkä koko talvenkin. Ohje on kevään 2012 Novita-lehdestä. Melkoisella hakuammunnalla lähdin tekemään, kun ohjeessa oli lankana isoveikka, ja koot 104cm ylöspäin. Vaihdoin langan seiskaveikkaan, puikot pienempään ja toivoin parasta. Lopullinen koko on noin 86cm, ehkä jopa reilu, meidän kirppu kun on arviolta 77 cm pitkä. 

Hieno malliposeeraus

Kunnes malli karkasi. 

Iloisia syyspäiviä kaikille!

Oi niitä aikoja...

Tänäänhän on taas se päivä, josta monet lukiolaistytöt haaveilevat jo ala-asteajoistaan lähtien: wanhojen tanssit. Se on ihana prinsessapäivä, johon aletaan valmistautua jo hyvissä ajoin, kenties vuottakin aiemmin. Saa ostaa mekon, miettiä kampauksen ja meikin, saa opetella hienoja tansseja hurmaavan parin kanssa ja keikistellä koko päivän todella kauniina.

Omista vanhojen tansseistani on jo kolme vuotta, ja kyllä mie muistelen sitä päivää haikeudella joka vuosi. Voisin jopa sanoa että se on se päivä, jona olen tähän astisen elämäni aikana hehkeimmilläni. Tähän hetkeen on tietysti hiukan kohtuutonta verrata tuonhetkistä olemusta, nimim. istun koneella kollareissa ja tukka pystyssä ja synnytin viime kesänä. :D

Mutta näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Heti alkuun oikea edustuskuva.

Tangon taivutus!

Siippa sekä mie, ollan aika pentuja vielä tuossa. :D